liitelee tollai jotenkin kauheen levollisesti, leijailee hiljaa sinne
tänne ennen kun ne laskeutuu vihreälle nurmikolle. Taitaa
tossa seassa pari perhostakin lepattaa. Monet perhoset elää
vain pari päivää, korkeintaan. Olispa ihmisenkin elämä noin
lyhyt. Ehkä siitä osais nauttia edes vähän. Perhoset elää
kamalan pienen osan kesästä. Mäkin tahtoisin elää muutaman
hiton onnellisen päivän, pari kuumaa kesäpäivää ja sitten,
adios.
Siitä huolimatta, tai just siksi, että mä olen tajunnut ja hyväksynyt
sen tosiseikan että mua pidetään taas vastakkaisen sukupuolen
toimesta sinisilmäisenä pikkutyttönä, jolle ei tarvii välttämättä
olla ihan rehellinen, mä olen saanut mun ajatukset ja tunteet
ehkäpä sopusointuun keskenään. Tavallaan valitettavasti mä
olen kuitenkin kaikkea muuta kuin se sinisilmäinen akka. Lisäksi
mulla on taito olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja vieläpä ilman
että mun läsnäoloa havaitaan. Joten mä sain taas todistaa kuinka
mun kustannuksella, mun tunteilla, leikitään.
Hauska juttu tässä on että mä en voisi vähempää välittää.
Ihan kuin liian monelle mun tutullekin, mulle on tehty näin niin
monta kertaa, että se ei enää tunnu missään. Tosin oma osansa
saattaa olla mun Thinking of You -syndroomalla. (Joka viittaa
siis Katy Perryn samanimiseen biisiin ja sen musiikkivideoon)
Ja eilen mä olin onnellinen. Siis ihan oikeasti.
Mulla oli eilen niin ihana päivä poikien kanssa hengatessa että musta
tuntui ekaa kertaa vähään aikaan että mulla on paikka maailmassa.
Olkoonkin se paikka poikaporukalla fudiskentän laidalla, Eliaksen
olkkarissa FIFA09n ääressä, tai Samun auton takapenkillä
kuuntelemassa kun Elias huutaa takaboksissa jonne se on välttämättä
halunnut mennä matkan ajaksi. Tai rannalla naureskelemassa ohi
kulkeville kanssauimareille.
Musta olisi varmasti pitänyt tulla mies.
Mulla on kauheen tyyni olo, vaikka mä luulin tästä seuraavan joku
päänsisäisen tsunamin tapainen juttu. Ei hassumpaa sanoisinko.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti