perhaps if i was ..

- - !!!

2010-03-05T10:55:00.000-08:00

Koska mä en viitsi enää pitää julkisesti blogia aiheesta,
jolle olen alunperin mun ensimmäisen blogin omistanut
ja koska siinä toisessa on mun mielestä somampi ulkoasu,
täytynee tyhjentää tämä toinen vanhoista avautumisista
ja kirjoittaa ainoastaan siihen, mistä millonkin. Eli ....

>> http://igotanotherconfession.blogspot.com/ <<

- - Love like winter (I'll fall asleep for you)

2010-01-06T09:41:00.000-08:00

Kuutti aka baby seal. Maailman suloisin eläin. En tiiä onko
siksi ihan sopivaa että kuutti on myös mun lempinimi. ♥

Mua ahdistaa. Ah- dis - taa. Ensi maanantaina, eli 11.1.,
mun pitäisi istua aamupäivällä koneessa jonka määränpää
on Frankfurt, Saksa. Sitten pitäis vielä hypätä mulle aivan
käsittämättömän kalliiksi tulevaan junaan ja matkustaa
sillä Oonan kanssa Weideniin*. Varmaan aivan hiton
upea paikka, ja matka muutenkin, mutta silti mua aina
vain ahdistaa koko homma. Kuukausi siellä. Oon aivan
varma että unohdan jotain oleellista Suomeen, tai että
mun rahat loppuu kesken ja ties mitä.

Ja säälittävää kyllä, ei millään kiinnostaisi olla koko sitä
aikaa eri maailman kolkassa kun Wilhelm, hitto sentään.
Ensin sitä on pärjännyt oikein hienosti 18 vuotta ilman
koko ihmistä, ja nyt 27 päivää kuulostaa todella, erittäin,
masentavalta. Ehkä kaikki tää unohtuu kun päästään
Oonan kanssa koneeseen, niin ainakin luulen. Ja toisaalta,
koska mä olen löytänyt ensimmäisen miehen johon mä
tosissani, sataprosenttisesti ja varmasti luotan**, niin ehkä
mä saan ihan vähän ahdistua joutuessani ko. yksilöstä
eroon? Kai mulla on edes siihen vielä oikeus?

Ja sitten aivan muihin aiheisiin. Kuten olette jotkut
ehkä jo havainnoineetkin, ulkona on ajoittain jotakuinkin
sietämättömän kylmä. Seinän toisella puolella on välillä
valloillaan sellainen kylmyys, joka pääsee luihin ja ytimiin
asti ja pysyy siellä. Hyi. Tänään kuitenkin mun teki
jostain selittämättömästä syystä mieli kävellä ABC:lle ja
takaisin (yhteensä ehkä noin 6 km). Onneksi tein sen.

Kaduilla oli sanoinkuvaamattoman kaunista ja (epäilemättä
pakkasen takia) ihan hiljaista. Kävelin puolet kotimatkasta
naamallani sellainen idiootti-hymy, että varmasti ne
harvat vastaantulijat ajattelivat että tyttöparka on aineissa.

Onnellisuuteen ei paljon vaadita. Hyvän biisin, kauniin
sään ja Dr.Pepper -pullon yhdistelmäkin on jo varsin tehokas!

*Jos ette tiedä, se on Franfurtin tapaan Bayerissa Itä-Saksassa,
about 35 km päässä Tsekin rajasta, tralalaa. Itse kaupungissa on
43,000 asukasta, wohoo.

** Sitten kun löydän kaverin porealtaasta seitsämän blondin kanssa,
kiellän koskaan kirjoittaneenikaan tollaista roskaa, että unohtakaa
se vaikka samantien kun olette lukeneet. ;)

- - My thoughts in someone else's words

2009-10-27T14:39:00.000-07:00

Take hold of my hand,
For you are no longer alone
Walk with me in hel
- Lamb of God

- - Viikon virallisesti vittumaisimmat vol. 1

2009-10-27T11:24:00.000-07:00

1. Nykyään ei saa olla rauhassa missään

"Mikset vastannu kun soitin sun kännykkään aamuyöllä?!"
-No koska ei huvittanut just sillä hetkellä vastata, that's it.

Tosi typerää, että nykyään kun melkeinpä jokaisella se hiton
matkapuhelin on, niin on jostain syntynyt sellainen olettamus
että ihmisen pitäisi olla tavoitettavissa 24 tuntia vuorokaudessa.
No ei todellakaan pidä, sanon minä. Ei ennenkään ole
tarvinnut. Aatelkaapa nyt vähän, silloin kun oli vain niitä
perinteisiä lankapuhelimia, mitne oli asiat?

- Jos et vastannut puhelimeen, et ollut kotona tai et
muuten vain voinut/tahtonut vastata, ja siinä se.

Mulla on omasta mielestäni oikeus olla rauhassa kyttäämättä
mun Nokiaani koko ajan. Jos en vastaa, en jaksa tai voi puhua,
ilman mitään sen henkilökohtaisempaa syytä soittajaan liittyen.

2. Voisitte soittaa joskus -raportit

Eli ihan päinvastainen juttu. Kuten viisaampaakin viisaampi
Elias on joskus ilmoittanut "soittaja on voittaja". Nimenomaan
siis näissä tapauksissa joissa pitäisi tehdä porukalla jotain, ja
yksi osapuoli vain tyytyy istumaan kotona, ja kertomaan sitten
kuinka hänet voisi perkele sentään joskus pyytää jonnekin.

EN itsekään juuri koskaan soita kenellekään tekemisen toivossa,
mutta en myöskään valita kun kukaan ei soita mulle. Olen ihan
tyytyväinen kun saan olla osan illoista täysin yksin omassa
huoneessani kuulokkeet korvilla. Siitäkin seikasta huolimatta että
mulla on todella monta ihanaa ystävä ja kaveria joiden kanssa
rakastan viettää aikaani.

Jos on niin mahdottoman tylsää niin ottakaa toki itsekin se luuri
käteen ja kokeilkaa onneanne, voin kertoa että se kannattaa.

3. VR:n jalkapallokentän kokoiset junaliput

Miksi ihmeessä niiden asemilta ostettavien lippujen pitää olla
isoja kuin kuudentoista-alue, ja kaikenlisäksi painettu paljon
laadukkaammalle paperille/kartongille kuin mun useimmat
koulukirjat?

Vihreä VR, nyt ootte kyllä unen nähneet kaverit.

- - And everytime we kiss I swear I could fly

2009-07-26T17:45:00.000-07:00

Hitto. Kesä on mennyt kohta. Päivät vähenee ja ja flunssa pahenee.
Ei tainnut toi Sonispherekään tehdä sille kovin hyvää. Minkäs teet.
Silloin on mentävä kun siltä tuntuu, life waits for no-one.
Moni varmaan sanoisi mua hieman typeräksi koska olen tässä kesän
aikana kuluttanut melkeinpä kaiken mun rahallisen omaisuuden
festareihin ja vastaavaan menemiseen. Mutta näyttäkääpä toki mulle
monta ihmistä, joilla on ollut yhtä hauskaa kuin mulla, kiitos!

Nyt haluaisin listata pari riemastuttavan upeaa mun elämäni tosiasiaa

1. Oon nähnyt tänä kesänä paljon hiton upeita
uusia ihmisiä, paikoja ja bändejä.
2. Tajusin eilen, että ehkä mä olen sittenkin
löytänyt ihmisen, joka saa mut tuntemaan
samanlaista onnellisuutta kuin se kuuluisa joku muu.
3. Toisin kuin moni muu, mä tiedän tasan
mitä haluan tulevaisuudelta.

Ai että, mikään ei lämmitä sydäntä niin kuin ihanien puolituttujen
näkeminen Porissa, ja viidestään Tuuren työnantajan Opeliin
änkeytyminen keskellä yötä. Damn, että Sonispheressä oli
tosiaan hienoa. Tapahtuman ylivoimaista mahtavuutta ei
ainakaan vähennä se, että luulenpa kohta ehkä voivani lopettaa
jonkun kuvitteellisen mr. täydellisyyden turhan etsimisen sieltä
sun täältä, etenkin sieltä baaritiskin äärestä. Ties vaikka se olisi
löytynyt jo Tallinnan- laivalta, mutta mä en vain juuri silloin sit
täysin tajunnut. Hiphei.

- - Sellaista käy, c'est la vie

2009-06-16T15:51:00.000-07:00

Mä olen viime päivinä miettinyt. Miettinyt varsinkin yhtä asiaa,
jota mun olisi pitänyt alkaa miettiä jo niin hiton kauan sitten, että
koko ajatus saa mun hiirestä vapaan käden puristumaan nyrkkiin.
Miksi pitää lähteä pelleilemään suureen maailmaan, luullen että
sieltä löytyy muka joku. Sellainen ihminen, lähes täydellinen
ihminen, ihminen jonka seurassa voi vihdoinkin huokaista todella
syvään ja todeta:

"Löysimpäs jonkun paremman kuin sinä,
enää mun ei tarvitse itkeä sun takia."

Omaksi lohdutuksekseen on kai pakko mainita, että lähelle mä
pääsin. Tosin liian lähelle että se olisi loppujen lopuksi sitten
kuitenkaan onnistunut, tai johtanut ylipäätään mihinkään
ihmeellisempään. Vähän aikaa mä olin jopa lähes onnellinen, lähes.
Sitten tuli se aurinkoinen keskiviikko, ja sen myötä kakkoset.
Joku voisi aikansa kuluksi selittää mulle, miten lähes onnellinen
ihminen päätyy Paavolaan vievän pöyrätien varteen itkemään
ja kiroamaan ihmistä, jonka vuoksi olisi varmasti valmis kiroamaan
kaikki muut. Niin mulle kuitenkin kävi, joskin määränpäässäni
olin jo unohtanut itkemisen, ja olin taas vain lähes onnellinen.

Tästä mä olen varmasti pitkän aikaa kiitollinen ihmiselle, jonka
piti olla iso apu mun toivottomassa tavoitteessani olla onnellinen
ilman jotain toista ihmistä, mutta joka lopulta, tän elämän
käsittämättömän typeryyden takia, tekikin musta hetkeksi
aivan helvetin onnettoman. Mutta ei kai siltä voi tässä elämässä
kukaan välttyä, vaikka kuinka kovasti yrittää. Ja mikä tärkeintä,
sen hyperventilaation, itkemisenja ahdistumisen myötä mä olen ehkä
viisastunut oleellisesti.

Mä tajuan nyt lopettaa turhan yrittämisen ja hyväksyä sen
tosiasian, että mä en ole enää melkein vuoteen osannut muuta kuin
epäonnistua mun ihmissuhdeasioissa, ja aiheuttaa siinä sivussa muille
pahaa mieltä. Mä en pidä siitä, mutta niin mä olen vaan tehnyt, joten:

!! Kyllä, sinä miespuoleinen henkilö; jos mä olen ollut sun
kanssasi viimeisen vuoden sisällä baarissa, kahvilla, leffassa, ihan
missä vain, mä olen ison osan siitä ajasta toivonut että sun tuolissasia
istuisi joku muu. Toki mulla on ollut sun kanssasi todella mukavaa,
ja olen pitänyt susta, mutta sä vain et ole se joku muu, siinä kaikki. !!

Ja sille jollekin mulle mä en voi kuin yrittää joskus saada mun
asiani sanottua, vaikka mä saisin sen myötä uuden syyn istua ja itkeä
paskaa elämääni ja sitä, ettei kukaan pidä musta. Se on välillä ihan
hauskaa, mutta siihen asti mä voin vain lainata Maija Vilkkumaata;

Jos oisin rohkea ja
luonteeni valoisa
ja puhuisin lempeämmin
kertoisin sullekin sen
kuinka onnellinen
sylissäs oisin ja lämmin

- - Kenen vika? Kuka meni valehtelemaan?

2009-06-01T00:41:00.000-07:00

Ikkunan takana leijailee valkoisia omenankukan terälehtiä, ne
liitelee tollai jotenkin kauheen levollisesti, leijailee hiljaa sinne
tänne ennen kun ne laskeutuu vihreälle nurmikolle. Taitaa
tossa seassa pari perhostakin lepattaa. Monet perhoset elää
vain pari päivää, korkeintaan. Olispa ihmisenkin elämä noin
lyhyt. Ehkä siitä osais nauttia edes vähän. Perhoset elää
kamalan pienen osan kesästä. Mäkin tahtoisin elää muutaman
hiton onnellisen päivän, pari kuumaa kesäpäivää ja sitten,
adios.

Siitä huolimatta, tai just siksi, että mä olen tajunnut ja hyväksynyt
sen tosiseikan että mua pidetään taas vastakkaisen sukupuolen
toimesta sinisilmäisenä pikkutyttönä, jolle ei tarvii välttämättä
olla ihan rehellinen, mä olen saanut mun ajatukset ja tunteet
ehkäpä sopusointuun keskenään. Tavallaan valitettavasti mä
olen kuitenkin kaikkea muuta kuin se sinisilmäinen akka. Lisäksi
mulla on taito olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja vieläpä ilman
että mun läsnäoloa havaitaan. Joten mä sain taas todistaa kuinka
mun kustannuksella, mun tunteilla, leikitään.

Hauska juttu tässä on että mä en voisi vähempää välittää.
Ihan kuin liian monelle mun tutullekin, mulle on tehty näin niin
monta kertaa, että se ei enää tunnu missään. Tosin oma osansa
saattaa olla mun Thinking of You -syndroomalla. (Joka viittaa
siis Katy Perryn samanimiseen biisiin ja sen musiikkivideoon)

Ja eilen mä olin onnellinen. Siis ihan oikeasti.

Mulla oli eilen niin ihana päivä poikien kanssa hengatessa että musta
tuntui ekaa kertaa vähään aikaan että mulla on paikka maailmassa.
Olkoonkin se paikka poikaporukalla fudiskentän laidalla, Eliaksen
olkkarissa FIFA09n ääressä, tai Samun auton takapenkillä
kuuntelemassa kun Elias huutaa takaboksissa jonne se on välttämättä
halunnut mennä matkan ajaksi. Tai rannalla naureskelemassa ohi
kulkeville kanssauimareille.
Musta olisi varmasti pitänyt tulla mies.

Mulla on kauheen tyyni olo, vaikka mä luulin tästä seuraavan joku
päänsisäisen tsunamin tapainen juttu. Ei hassumpaa sanoisinko.

- - Sigmund Freud, analyze this

2009-05-26T12:40:00.000-07:00

Äh. Ahistaa jumalauta. Oon varmaan taas läskistynyt ainakin sen
viis kiloa tänään, sen verran hyvää on jätski ja leipä ollu taas..
Ampukaa mut nyt pliis joku oikeesti. Kiva ahdistus taas jonkun
saatanan leivän ja kylmän mössön takia. Not nice. Miks vitussa niitä
pitää mennä tollai mättämään, kertokaa pikkasen joku mulle nyt?
Hyvä minä.

Kaikki mahdollinen ahistaa jo ihan tarpeeks ilman ruokaa. Mä en hei
kyllä kauheen lahjakas oo tällästä jaksamaan loputtomiin, mutta en
tiiä sitten. Kaikenlisäks nää paniikkikohtaushyperventilaatio-hommat
on aina vaan inhottavampia joka kerta. Hyi. Ja tää itkeminen ja turha
vinkuminenkin vois pikkuhilljaa jo loppua kiitos. Tiiättekö kun joskus
vaikka väärän biisin kuuleminen väärään aikaan aiheuttaa kauheen
kyynel-maratonin? Tässä yksi kaunis päiväkin mä itkin yhtä soittoa
sen 2 tuntia. Voitte vaan kuvitella millanen olo oli sen jälkeen, pää
hieman kipeä ja silmiäkin hieman kirveli.

Kauheeta tästä tekee se että mä oon tottunut olemaan se ihminen
jonka ilmekään ei värähdä, oli asiat miten paskasti tahansa.

Musta on tulossa se melankolinen tunne-luuseri. =(

- - Where is the LOVE ?

2009-05-20T08:22:00.000-07:00

Mua suututtaa. Ihan tosissaan suututtaa. Raivostuttaa.
Tekee mieli huutaa, raivota. Mikä ihmisiä vaivaa? Onko
tää maailma oikeasti näin sairas paikka? Ketään ei enää
kiinnosta jos toisella on vaikeeta. Ja itsellä on tietenkin
aina astetta vaikeampaa kun naapurilla, ja enemmän
ongelmia kun tuolla tuossa, SAATAANA. Ehkä meillä
kaikilla olisi edes vähän vähemmän ongelmia, jos meitä
kiinnostaisi myös muiden ongelmat.

Ja tiedättekö mitä mä vihaan,

VIHAAN KOKO SYDÄMESTÄNI?

Ihmisiä, jotka näkee toisen ihmisen tarvitsevan apua,
mutta jotka eivät silti puutu asiaan. Ne ihmiset kävelee
naureskellen ohi kun juoppo kaatuu fillarilla ja satuttaa
itsensä pahasti. Ajattelee vielä mennessään että haha
vitun paska. Ne näkee kun naapurin Veijo menee taas
umpitumuissa ratin taakse, ja päivittelee että varmasti
se ajaa taaskin jonkun päälle.
MIKÄ VITTU TEITÄ VAIVAA?

Tästä on niin hyvänä esimerkkinä mun oma isoäiti. Sen
alakerrannaapuri oli maannut terassillaan vajaan viikon,
ainoina vaatteinaan kengät, paita ja pitkä takki. Sen naama
ja kroppa oli mustelmilla, joista osa oli kuulemma miesystävän
nyrkistä peräisin, osasi mummoni kertoa. Kännissähän se
nainen oli, mutta kyllä sillä näytti jonkunlaista psykoosin
tynkää olevan päällä myös aika selkeesti. Siellä se makasi
kukkapenkissä, ja välillä vollotti että haluaa hoitoon. Kävihän
sen ukko siinä pihalla myös, muttei tehnyt elettäkään että
olisi auttanut naisystävänsä ylös maasta ja sisälle. Siellä se
nainen makasi ja itki että haluaa hoitoon, ja ilmoitti lopulta
noin 5 kertaa haluavansa kuolla.

Heti kun näin sen naisparan parvekkeelta käsin, mietin että
ei vittu, ambulanssihan tolle on saatava ja akka hoitoon ja
katkolle. No joo, mä tiesin että Anton tulee ihan kohta, ja
koska oon onnettoman toivoton puhumaan puhelimessa vieraille,
päätin että Anton saa soittaa sen ambulanssin kun tulee, ja
niinhän se sitten soittikin, ja poliisit tuli ja haki naisen
jonkunsorttiseen hoitoon. Mummo oli selvästi harmissaan kun
Anton soitti ambulanssin. Mitä helvettiä.

Tässä romaanissa on nyt pointtina se, että meidän isoäiti
oli kyylännyt sitä sairasta naista omalta parvekkeeltaan
KOKO VIIKON. Ihan kun se olis ollut joku hyväkin tosi-TV.
HYI HELVETTI. Miten kukaan pystyy tollaiseen? Hankkii
sisältöä elämäänsä toisen elämän kustannuksella. Valitettavan
moni vain tekee just niin.

Mä en ole kovin montaa kertaa elämässäni halveksinut
ketään niin paljon kun mun omaa isoäitiäni silloin. Oikeasti.
Saman halveksinnan saa multa kaikki ihmiset jotka näkee
toisen vaikeuksissa, mutta eivät välitä, tai kyyläävät mielummin
sivusta, jos vaikka tapahtuis jotain jännää.

TEILLÄ ON JUMALAUTA VELVOLLISUUS AUTTAA
Ihan vaan jo Suomen lain mukaan

Vai voitteko kattoa peiliin kun joku kuolee koska te
ette viitsineet pysähtyä kysymään onko sillä kaikki hyvin?

- - Crying while dancing the happy-dance

2009-03-19T08:32:00.000-07:00

Stop my breathing in the night when you're not there
The silence ringing through my ears

And all I want to do is hear your voice
.. But you're not there

Miksi mua taas itkettää? Mä en halua enää koskaan
itkeä tän saman asian takia. Mä luulin aina että koko
juttu olis mulle aivan yhdentekevä. No ei sentään ihan
yhdentekevä, muttei ainakaan mitään tällasta. Ja nyt
mä itken sen takia joka päivä, enkä voi sille mitään.
Mä haluaisin kyllä voida, enemmän kun mitään, mä
haluaisin lopettaa tän ja unohtaa koko jutun.

Miksi mä en pysty? Puolet musta haluis olla, ja onkin
jo ihan muualla. Mutta toinen puoli haluaa että mä
pilaan elämäni ajattelemalla ihmistä joka ei varmastikaan
(ainakaan enää) ajattele mua. (Tai sellasien kuvan oon
ainakin helvetin tehokkaasti saanut viime aikoina.) Jos
nyt ikinä mua ajattelikaan mitenkään ihmeemmin, mistäs
sitä koskaan toisista voi tietää, loppujen lopuksi.

Sekavaa. Elämä on. Tuntuu etten saa tähän kaaokseen
koskaan mitään järkeä. Mun ote lipsuu, eikä mulla ole
mainittavasti toivoa saada tiukemmin kiinni mistään, ei yksin.
Olenko mä edes yksin? Joo, ei joo, ei, joo. Who knows.

Mä haluan jatkaa mun elämää onnellisesti, mutta musta
tuntuu etten mä koskaan pysty siihen. En haluais koskaan
sanoa kenestäkään tai mistään näin, mutta jos tää asia
meinaa tosiaan näin päättyä, niin mä toivon pian ettei
me oltaisi koskaan edes tavattu. Mä voisin jopa olla nyt
onnellinen ilman huonoa omaatuntoa tai huolia. Mutta ei
kai sellanen hienous mun kohdalle koskaan osu. Nytkin
mun elämä vois olla ihan hienoa, ainoa este sille kaikelle
on tää saatanan asia, ja se tuska ja ajoittain myös huono
omatunto jonka se mulle päivä toisensa jälkeen aiheuttaa
uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Mä haluan jo päästä eroon tästä asiasta. Joko tai.
Jumalauta. Ja miksei tää itku vieläkään lopu.

Ja oli muuten sitten Atreyuta tuo biisinpätkä tuossa alussa,
ettäs tiedätte!