- - Sellaista käy, c'est la vie

Mä olen viime päivinä miettinyt. Miettinyt varsinkin yhtä asiaa,
jota mun olisi pitänyt alkaa miettiä jo niin hiton kauan sitten, että
koko ajatus saa mun hiirestä vapaan käden puristumaan nyrkkiin.
Miksi pitää lähteä pelleilemään suureen maailmaan, luullen että
sieltä löytyy muka joku. Sellainen ihminen, lähes täydellinen
ihminen, ihminen jonka seurassa voi vihdoinkin huokaista todella
syvään ja todeta:

"Löysimpäs jonkun paremman kuin sinä,
enää mun ei tarvitse itkeä sun takia."

Omaksi lohdutuksekseen on kai pakko mainita, että lähelle mä
pääsin. Tosin liian lähelle että se olisi loppujen lopuksi sitten
kuitenkaan onnistunut, tai johtanut ylipäätään mihinkään
ihmeellisempään. Vähän aikaa mä olin jopa lähes onnellinen, lähes.
Sitten tuli se aurinkoinen keskiviikko, ja sen myötä kakkoset.
Joku voisi aikansa kuluksi selittää mulle, miten lähes onnellinen
ihminen päätyy Paavolaan vievän pöyrätien varteen itkemään
ja kiroamaan ihmistä, jonka vuoksi olisi varmasti valmis kiroamaan
kaikki muut. Niin mulle kuitenkin kävi, joskin määränpäässäni
olin jo unohtanut itkemisen, ja olin taas vain lähes onnellinen.

Tästä mä olen varmasti pitkän aikaa kiitollinen ihmiselle, jonka
piti olla iso apu mun toivottomassa tavoitteessani olla onnellinen
ilman jotain toista ihmistä, mutta joka lopulta, tän elämän
käsittämättömän typeryyden takia, tekikin musta hetkeksi
aivan helvetin onnettoman. Mutta ei kai siltä voi tässä elämässä
kukaan välttyä, vaikka kuinka kovasti yrittää. Ja mikä tärkeintä,
sen hyperventilaation, itkemisenja ahdistumisen myötä mä olen ehkä
viisastunut oleellisesti.

Mä tajuan nyt lopettaa turhan yrittämisen ja hyväksyä sen
tosiasian, että mä en ole enää melkein vuoteen osannut muuta kuin
epäonnistua mun ihmissuhdeasioissa, ja aiheuttaa siinä sivussa muille
pahaa mieltä. Mä en pidä siitä, mutta niin mä olen vaan tehnyt, joten:

!! Kyllä, sinä miespuoleinen henkilö; jos mä olen ollut sun
kanssasi viimeisen vuoden sisällä baarissa, kahvilla, leffassa, ihan
missä vain, mä olen ison osan siitä ajasta toivonut että sun tuolissasia
istuisi joku muu. Toki mulla on ollut sun kanssasi todella mukavaa,
ja olen pitänyt susta, mutta sä vain et ole se joku muu, siinä kaikki. !!

Ja sille jollekin mulle mä en voi kuin yrittää joskus saada mun
asiani sanottua, vaikka mä saisin sen myötä uuden syyn istua ja itkeä
paskaa elämääni ja sitä, ettei kukaan pidä musta. Se on välillä ihan
hauskaa, mutta siihen asti mä voin vain lainata Maija Vilkkumaata;

Jos oisin rohkea ja
luonteeni valoisa
ja puhuisin lempeämmin
kertoisin sullekin sen
kuinka onnellinen
sylissäs oisin ja lämmin

- - Kenen vika? Kuka meni valehtelemaan?

Ikkunan takana leijailee valkoisia omenankukan terälehtiä, ne
liitelee tollai jotenkin kauheen levollisesti, leijailee hiljaa sinne
tänne ennen kun ne laskeutuu vihreälle nurmikolle. Taitaa
tossa seassa pari perhostakin lepattaa. Monet perhoset elää
vain pari päivää, korkeintaan. Olispa ihmisenkin elämä noin
lyhyt. Ehkä siitä osais nauttia edes vähän. Perhoset elää
kamalan pienen osan kesästä. Mäkin tahtoisin elää muutaman
hiton onnellisen päivän, pari kuumaa kesäpäivää ja sitten,
adios.

Siitä huolimatta, tai just siksi, että mä olen tajunnut ja hyväksynyt
sen tosiseikan että mua pidetään taas vastakkaisen sukupuolen
toimesta sinisilmäisenä pikkutyttönä, jolle ei tarvii välttämättä
olla ihan rehellinen, mä olen saanut mun ajatukset ja tunteet
ehkäpä sopusointuun keskenään. Tavallaan valitettavasti mä
olen kuitenkin kaikkea muuta kuin se sinisilmäinen akka. Lisäksi
mulla on taito olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja vieläpä ilman
että mun läsnäoloa havaitaan. Joten mä sain taas todistaa kuinka
mun kustannuksella, mun tunteilla, leikitään.

Hauska juttu tässä on että mä en voisi vähempää välittää.
Ihan kuin liian monelle mun tutullekin, mulle on tehty näin niin
monta kertaa, että se ei enää tunnu missään. Tosin oma osansa
saattaa olla mun Thinking of You -syndroomalla. (Joka viittaa
siis Katy Perryn samanimiseen biisiin ja sen musiikkivideoon)

Ja eilen mä olin onnellinen. Siis ihan oikeasti.

Mulla oli eilen niin ihana päivä poikien kanssa hengatessa että musta
tuntui ekaa kertaa vähään aikaan että mulla on paikka maailmassa.
Olkoonkin se paikka poikaporukalla fudiskentän laidalla, Eliaksen
olkkarissa FIFA09n ääressä, tai Samun auton takapenkillä
kuuntelemassa kun Elias huutaa takaboksissa jonne se on välttämättä
halunnut mennä matkan ajaksi. Tai rannalla naureskelemassa ohi
kulkeville kanssauimareille.
Musta olisi varmasti pitänyt tulla mies.

Mulla on kauheen tyyni olo, vaikka mä luulin tästä seuraavan joku
päänsisäisen tsunamin tapainen juttu. Ei hassumpaa sanoisinko.